Seisoin aivan tavalliseen tapaani linjapysäkillä, kun näin sinut, tulevan ulos ovesta, takanasi hän, jota vihaan. Olit niin komea, olisin tahtonut vain juosta sinua vastaan, mutta tiesin etten voisi, joten katsoin vain. Yritin, ettet huomaisi tuijotustani. Teillä näytti olevan hauskaa ja minä surin menneisyyttäni. Hän läheni sinua, nousi varpailleen ja SUUTELI sinua. Niitä huulia, joita itse olisin tahtonut koskea, tuntea niiden pehmeyden, ja siltikään en saa. Sillä et ole minun kanssani. Tunsin sydämeni pakahtuvan surusta ja tunsin kirvelevät kyyneleet silmäkulmassani. Mutta kuinka voisinkaan näyttää, kuinka se sattui minuun? Kyyneltäkään en vuodattanut sinun tähtesi silloin. Ja toivon vielä nytkin, ettei tarvitsisikaan enään koskaan, mutten usko siihen. Vaikka kuinka yritän jatkaa elämääni. Ihastua taas kunnolla johonkin kunnolliseen poikaan, silti sinä olet mielessäni. Tunteeni sinua kohtaan ovat ristiriitaiset, sillä vihaan sinua ja kaipaan. Et ole osannut pariin päivään kuin vain vittuilla minulle. Ehkä en todella ole sinulle enään mitään. Ja kaiken sen minä yksin tein. Uskon niin, sillä ilman sitä päivää voisin tulla lämpimään syliisi. Mutta istun yksin tällä kylmällä puupenkillä ja kirjoitan sinusta. Se miksi kirjoitan sinusta, on , että ehkä näin pääsisin sinusta viimeinkin eroon. Sillä jos sinua en saa, pitää minun vain yrittää jatkaa elämääni.