Kuinka vaikeaa on kuulla sinun onnestasi, kuinka kuulen jokaisen sanasi tahtomattani. Tahdon vain kuulla kaiken sinusta, olla lähellä ja kuitenkin olen niin kaukana. Ei ole enään meitä. Olet hänen kanssaan, jota vihaan. Kuinka voisinkaan olla vihaamatta, tunnen vain sen suuren möykyn sydämessäni, sillä olen menettänyt sinut. Minä tein väärin, ymmärrän. Mutten ymmärrä miksi kaikkea ei voisi vain pyyhkiä ihmisten mielien syövereistä ja aloittaa kanssasi uudestaan. Sillä se on sitä mitä tahdon. Vain ja ainoastaan sinut. Ja kuitenkin joudun elämään ilman sinua. Yritän, minä kyllä yritän, mutta mikä siinä on, että ihastuin. Kyllä, ehkä siinä olisi voinut ollakin jotain, ehkä tunteita, mutta varattu, sana jota nykyään vihaan, niin hänkin on. Ja nyt olen yksin. Ja yritän vihata sinua, sillä rakastamiseni sattuu liikaa, mutta viha, sattuuko se enemmän? En ole aivan varma, mutta tunnen kuinka sydämeni tummuu, ehkä se muuttuu hauraaksi ja sirpaleina hajoaa tuuleen. Ennen pitkään, ehkä siinä käy niin. Ilman rakkautta olen kuin tyhjä maisema. Ei mitään, mitä odottaa, sillä tuulenvire on yhtä valetta kuin minäkin.